Kenellä tahansa ei ollut asiaa infran kekkereihin, joten allekirjoittanut ainakin juhlisti uuden vuoden alkamista näpit ranteita myöten koti-atk:ssa. Ei haitannu. Palmikoidessani mennyttä vuotta pitkoon, tuli todettua monissa kohdin hommien olleen sellaista taiteilua, että sen muisteleminenkin oli silkkaa ilotulitusta.

Ensimmäisenä toimintavuotena Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymässä solautettiin kuukausikaupalla taidetta osaksi yhtymän palveluita. Tässä hommassa oli työssä kahdeksan eri alojen ammattilaistaiteilijaa yhteisöntaiteilijoina palvelujen asiakas- ja asukastasolla ja yksi organisaatiotaiteilija hallinnossa. Se tarkoittaa, että taide on tullut tosi monien satojen ihmisten elämän ja työn piiriin taiteilijoiden välityksellä jo pelkästään palvelujen sisällä, joskus kertaluonteisesti, joskus pidemmiksi jaksoiksi.

Jotkut työntekijät ovat ottaneet taidelähtöisiä menetelmiä työkaluvarastoistaan aktiivisempaan käyttöön ja perhe- ja sosiaalipalvelujen puolelle kuntouttavaan työtoimintaan on palkattu taiteilija vakkariksi työvalmentajaksi. Lisäksi jotkut teokset, laulut ja näytelmät elävät elämäänsä edelleen yhteisöjen ulkopuolella taidegallerioissa, kiertuenukketeatterissa, konserteissa, elokuvasaleissa ja someissa kertoen otteita yhteisöjen elämästä ja ihmisistä, kajauttaen ilmi heidän ääntä, joiden volume ei välttämättä muutoin yhteiskunnassa ole kovin kovalla.

 

Yhteisöntaiteilija Terhi Tuomikon sooloesitys ”Mummo kertoi tarinoita” Lehtiojasalissa. Näytelmää katsomaan kutsuttiin myös alueen koululaisia. Kuvat: Antti Sepponen

Ikääntyneiden asumispalvelujen Lehtiojan palvelukeskuksessa työskenteli viime vuonna neljä yhteisöntaiteilijaa, kukin neljä kuukautta kerrallaan kaksikymmentä tuntia viikossa. Yhteisöntaiteilijoiden työtä ikääntyneiden asumispalveluissa onkin syytä kuvata Eletään koko elämä -blogissa tarkemmin ja samalla kertoa vähän Hykyn Vuoksi -toimintamallista.

Vuoksi -toimintamallilla tarkoitetaan Hykyn käytänteitä ja omaksuttua näkykykyä hyödyntää taidetta ja taide-ajattelua osana asiakas- ja asukaslähtöistä palvelujen suunnittelua ja toteuttamista. Elävää ja toimialoja ylittävää toimintamallia on muotoiltu Ikääntyneiden palvelujen ja kuntoutuksen ja Perhe- ja sosiaalipalvelujen Vuoksi -hankkeessa, joka on yksi kymmenestä hallituksen osaaminen ja koulutus -kokonaisuuden kärkihanke 4:n kehityshankkeista taiteen saavutettavuuden parantamiseksi ja hyvinvointivaikutusten vahvistamiseksi. Kärkihanketta toteutetaan Opetus- ja kulttuuriministeriön ja Sosiaali- ja terveysministeriön yhteistyössä. Kärkihankkeen tavoitteena on juurruttaa taide- ja kulttuuri peruspalveluna vakioksi sote-asenteisiin, rakenteisiin ja hyvinvoinnin seurantaan soten käyttömenojen talousraameissa.

Eri puolilla Suomea on jo vuosia tehty työtä ja kokeiluja soten ja taiteen rajapinnalla. Päijät-Hämeessäkin toiminnalla on pitkää perinnettä. Edelläkävijän asema ja hyvä maine sekä vapaan taiteen kentällä että yhdyspinta-alalla on lunastettu. Lahdessa toteutettiin vuosina 2013–2015 taiteilijavetoinen Tukeva porras -kumppanuushanke, jossa mallinsimme toimivan yhteisöntaiteilijakonseptin, sekä sote-taide käytänteitä ammattikuvataiteilijoiden ja Lahden kaupungin Sosiaali- ja terveystoimialan vanhuspalvelujen ja hyvinvointipalvelujen, työllisyyspalvelujen ja kulttuurikeskuksen yhteistyönä. Nyt Vuoksi -hankkeessa yhteisöntaiteilijakonsepti ja taiteen käyttöä ja soveltamista kehittämistyössä on ankkuroitu Hykyn omaksi taide kuuluu kaikille -toimintamalliksi. Tätä on tehty poikkitaiteellisesti, moniammatillisesti ja onnistuneesti. Maineesta kertoo jo se, että yhteisöntaiteilijoiksi Vuoksi -hankkeeseen haki lähes 110 ammattilaistaiteilijaa Etelä-Suomesta, mukana väitelleitä tohtoreita ja pitkän linjan freelancereita. Olemme haluttu työpaikka.

YhteisöNtaiteilijan nimike on luotu erotukseksi yhteisötaiteesta taidesuuntauksena, jotta taiteilijoilla taidealastaan riippumatta olisi tilaa säilyttää ammatti-identiteettinsä ja oman taiteenalansa luonne työskennellessään sosiaalisissa konteksteissa. Tämä antaa taiteilijalle vapautta käyttää kompetenssiaan ja luoda uutta ammattimaista taidetyön laatustandardia osana yhteisöjä joissa hän toimii. Yhteisöntaiteilijan ja yhteisötaiteilijan ns. työn tyylit myös eroavat toisistaan suhteissaan julkiseen. Yhteisötaide tapahtuu tai sen tulos esitetään usein yleisölle avoimena. Yhteisöntaiteilijan työ taas voi alkaa ja päättyä täysin osana muuta yhteisössä tapahtuvaa prosessia. Taiteellinen prosessi on siis usein avoin ainoastaan yhteisön sisällä, ja toisinaan sielläkin vain toisen yhteisön ihmisen ja taiteilijan kahdenvälisesti. Kaikesta työstä ei myöskään jalostu varsinaista taideteoslopputulemaa, vaan prosessi voi olla myös aineetonta tai tyystin esittämiskelvotonta. Teos on kuitenkin luonnollinen muoto, jonka taiteellinen työ usein ottaa.

Ompelukset.

Yhteisöntaiteilijakonseptissa taiteilija vuorovaikuttaa taiteilijan työllään yhteisön kanssa ja määrittelee tämän perusteella itse omaa työnkuvaansa. Vuorovaikuttamista toteutetaan taiteen toiminnallisella filosofialla, eli luoden teoilla ja olemisen tavoilla ajattelua, tunnetta ja merkityksenannon tilaisuuksia muille. Suorasukaisemmin vuorovaikutusta toteutetaan keskustelemalla ja analysoimalla sitä mitä maailmassa, mielissä, taiteessa tai yhteisössä kenenkin näkökulmasta tapahtuu. Kun työntekijät puhuvat taiteilijalle oman työnsä näkökulmista, kuulevat muut työntekijät ehkä toisenlaista työyhteisöpuhetta mitä he keskenään jakavat. Tai asukkaan kertoessa omia ajatuksiaan, ne voivat olla henkilökunnalle ja muille asukkaille uusia asioita, tai he huomaavat, että moneen kertaan kuullut jutut alkavat vaikuttaa uudenlaisilta.

Eri alojen taiteilijoiden ammatti-identiteetit eroavat toisistaan ja näillä on vielä ihmisestä kiinni olevat persoonallisuutensa ja tulokulmansa. Yllättävää kyllä eri alojen taiteilijoille sekä yhteisöntaiteilijuus työnä että sote-kontekstin ilmiöt aivan eri palveluissakin näyttäytyvät usein keskenään hyvin samankaltaisina. Käytänkin tässä blogissa yhteisöntaiteilijoiden äänenä Nestori Hellgreniä.

”Olen ammatiltani näyttelijä ja muusikko. Oma taiteenalani on näyttämötaide. Tutkin yhteisössä yhteisön rytmiä, sitä mistä yhteisö muodostuu, kuinka yhteisö kuplii ja pelaa yhteen. Yhteisö koostuu hetkistä, rutiineista ja valituista toimintatavoista. Minulle nuo kaikki ovat kuin näytelmän kohtauksia. Kohtauksia, jotka muodostavat kokonaisuuden, yhteisön. Niistä muodostuu myös syy-seuraussuhteita asukkaiden ja henkilökunnan välille. Ammatissaan näyttelijä synnyttää hänelle annetun tekstin taustalle toiminnan, ajatuksen ja tunnetilan. Ammattiani hyödyntämällä luen yhteisöstä samoja tekijöitä.

Toiminnassa on läsnä koko ajan jokin taiteellinen kulma. Yhteisöntaiteilija käyttää yhteisössä toimiessaan taidetapojaan joko sellaisenaan, jolloin yhteisössä syntyy konkreettista taidetta tai hän soveltaa ja jakaa taiteellista osaamistaan yhteisöön ja kehittää samalla itseään taiteilijana ja yhteisöä toimijana. Yhteisöntaiteilijan työskentelyprosessi synnyttää molempia vaikutuksia vuorotellen.Tärkeätä yhteisöntaiteilijana olemisessa on vuoropuhelu yhteisön eri jäsenten kanssa, sekä löydösten, näkökulmien ja taiteilijuuden jakaminen takaisin yhteisöön. Yksi kulmakivistä on inhimillisyys, pienen hetken tärkeys ja sen ei-arvottaminen juuri sillä koetulla hetkellä. Näiden hetkien kerääminen luo taiteilijalle oman näkemyksen omasta yhteisöstään.”

 

Mitä hyötyä taiteesta on muistisairaille? Eiväthän he välttämättä muista edes sitä, että he asuvat siellä?”

Budjettipatojen paukkuessa voi tulla houkutus asettaa taide ja hyvinvointi vastakkain; huvi vai hyöty? Taiteen tuloksia ei siis mitata Vuoksi -toimintamallissa teoksina, mutta ei taiteen hyvinvointivaikutuksiakaan hyödyllisyysmittaroida taiteeseen osallistujien kuukausittaisina lukumäärinä tai palautehymiösummina. Toiminnan perusta on se, että jokaisella ihmisellä tulisi olla lakisääteisestikin oikeus taiteeseen ja kulttuuriin, eikä oikeutta menetä vaikka ikä, terveydentilanne tai elämän olosuhteisto muuttuu. Taide sisältyy hyvinvoinnin käsitteessä aineettomien arvojen ulottuvuuteen, sinne mihin kiinnittyy myös ajattelu, oikeus osallistua ja olla osa jotakin yhteisöä, saada kokea ja osata ilmaista tunteita tai oppia ja vaikuttaa asioihin. Jos hyvinvoinnin toteutumisen ulottuvuuksista poistaa taiteen, on hyvinvointi välttämättä siltä osin vajaata. Siksi taiteen saavutettavuus on tärkeää.

”Oman taiteilijuuteni lähtökohta on se, ettei minulla ole kiire. Päiväni aikana kohtaan yhteisön ne henkilöt, jotka eteeni ilmaantuvat asukkaista ja henkilökunnasta. Kohtaamiset vievät sen ajan, minkä vievät. Useasti ne ovat lyhyitä pyrähdyksiä, mutta välillä keskustelut asukkaiden kanssa ovat pitkiä ja liikkuvat hyvinkin syvissä vesissä. Pyrin olemaan kohtaamani ihmisen kanssa hänen tasollaan ja aktiivisesti läsnä. Minä asetun tilanteeseen hänet huomioiden. Varmistan hetkessämme, että me olemme samalla tasolla ja meillä on kontakti. En halua olla tilanteessa ylempi osapuoli. Ymmärrän, ettei minulla toimijana ole yhteisössä samoja velvoitteita kuin hoitohenkilökunnalla on työssään. Voin olla rennompi tekijä, sillä minulla on mahdollisuus joustoon. Tavoitteeni työskentelyssäni on juurruttaa ajatusta, jossa mahdollisuus joustoon käytettäisiin aina kun se on mahdollista.”

Taiteen saavutettavuutta parantaa se, että määriä ja minuutteja lasketaan taiteilijan työtunteina, joka sisältää läsnäolon laadun. Läsnäolo on läsnäoloa ihminen ihmiselle, eikä palvelujen asukas ole taiteilijalle taiteellisen toimenpiteen kohde. Asukas itse sen sijaan voi aivan hyvin kieltäytyä kommunikoimasta tai toimimasta taiteilijan kanssa. Mahdollisuus kieltäytyä, olematta silti omapäinen, innoton tai apaattinen, vahvistaa ihmisen kokemusta omasta autonomisuudestaan. Itsemääräämisen tunne on koettua hyvinvointia. Hoidosta ei ole yhtä turvallista kieltäytyä kuin laulamisesta. Taiteilijan työ herättää mielipiteitä ja niitäkin saa ilmaista. Lehtiojalla työskennellyt Soiva Sipriina tiivistääkin, ettei ole yhteensäkään uransa aikana kuullut niin paljoa kielteistä palautetta lauluäänestään ja kappalevalinnoistaan kuin työjaksollaan, mutta yhdestäkään hän ei luopuisi: ”Aivan kamalan kuuloista! Mutta laulappa nyt sitten vielä jotakin!”  Hyvinvointi virkeyden lisääntymisenä, verenpaineenlaskuna, hermostuneisuuden vähentymisenä, keskittymisenä, vastavuoroisuutena, innostumisena, kaskuiluna, tepastelunopeutena olohuoneeseen tai kainalossa torkkumisen kaipauksen täyttymisenä, syntyy taiteellisen prosessin sivutuotteena.

”En koe asukkaita muistisairaiksi tai vanhuudenhöperöiksi, vaikka kaikilla asukkailla on jokin lääketieteellinen diagnoosi avun tarpeelle ja palvelukeskuksessa asumiselle. Minulle he ovat kollegoita. Samalla tavalla kuin talossa toimiva henkilökuntakin on. Ilman yhteisön jäseniä yhteisöni ei olisi samanlainen kuin on. Minua ei harmita yhteisössä toimiessani se, että tiedän, ettei asukas välttämättä muista hetken kuluttua äskeistä kokemusta tai meidän päätöntä ajatuksenvaihtoamme. Minuun kyseinen hetki on vaikuttanut ja sitä kautta se jää elämään yhteisössä, ollen tärkeä edelleen. Kannustan esimerkilläni yhteisöä kahdenkeskisen ajan lisäämiseen. Miten pitkä on ajallisesti se hetki, on mielestäni yhdentekevää. Silloin kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa avoimena, olemme arjen luovuuden äärellä. Tämä synnyttää tekoja ja ideoita. Tämänkaltainen toiminta ei ole itsestäänselvää. Se vaati tietoista läsnäoloa meiltä kohtaajilta, jotka teemme työmme ikäihmisten palveluissa.”

Nestori Hellgren artsuttaa lehtiojalaisten sanontojen keskellä.

Yhteisöntaiteilija Lasse Ursin toteutti sarjan ”yllättäviä asetelmia” Lehtiojan asukkaiden vääriin paikkoihin kuljettelemista tavaroista ja pöydille ilmestyvistä sanomalehtiriekaleitten muodostelmista. Se, minkä henkilökunta saattaa nähdä epäjärjestyksenä joka pitäisi äkkiä järjestää, onkin taiteilijalle mielenkiintoinen poikkeama minkä äärelle pysähtyä kummastelemaan. Muistisairaan muistaminen ja hetkeen rauhoittuminen voivat myöskin tapahtua kummastelun kautta, vaikka se epäloogiselta kuulostaakin. Ei tosiaan ole tavatonta, että asukas ei tunnista palvelutaloa paikaksi jossa asuu, kodikseen, ja se saattaa aiheuttaa hätäännystä ja pelokkuutta. Tällöin yhteisöntaiteilija voi johdatella hämmentyneen asukkaan keskustelemaan vaikkapa ”yllättävä asetelma” maalauksestaan, jonka tietää asukasta aiemmin ihmetyttäneen. Luultavasti sama maalaus ihmetyttää asukasta myös tänään ja jutustellessa asukas tunnistaa ihmetelleensä sen kummallisuutta aiemminkin. Tästä päästään hoksaamaan, että asukashan on siis ollut täällä ennenkin ja itse asiassa hän taitaa kyllä asua täällä, sillä taiteilija on tavannut asukkaan tässä samassa paikassa viime viikollakin. Jutustellessa asukkaan sen hetkinen huoli hälvenee; hän on tutun oloisen kaverin seurassa ja outouden ihmettelykin löytää taiteesta ihan loogiselta vaikuttavan kohteen.

Yhteisöissä syntyy paljon edellä kuvatun kaltaisia tapahtumajatkumoita. Taiteilijan ja asukkaan välillä tapahtuu jotakin, joka huojentaa tunnelmaa. Heidänkin, jotka eivät siinä ole jutustelemassa. Huojentaa voi tilanteesta riippuen villisti tai hillitysti. Hoitohenkilökunta on kuvaillut yhteisöntaiteilijan läsnäoloa ”tunnelmaa maadoittavaksi”. Taiteilijan tavassa olla ja tehdä on jotakin mihin asukkaan mieli ja muistikin voi toisella tavalla tarttua. Loruilevan nukketeatteritaiteilijan kädessä oleva ompelus ihmetyttää, ”Hupsista, no mikäs se siinä on? Onko se kissa? Otetaanko kahvit?” Ehkä osa maadoittavasta vaikutuksesta perustuukin siis nimenomaan myönteiseen ihmettelyyn. Ja myönteistä ihmettelyähän elämän tulisikin olla. Taiteilijan kanssa oudosti tutusta tulee tutusti outoa, kummallisesti turvallista.

”Näen yhteisön asukkaat sen hetkisinä toimijoina. Toki näen ja ymmärrän, että sairaudet ja lääkitys vaikuttavat asukkaiden toimintakykyyn. Sairaudesta johtuvat käytökselliset tai sanalliset vaikutukset eivät ole mielestäni muistisairaan asukkaan vika, eikä puute. Ymmärrän asukkaiden tarinoita kuunnellessani, että heidän elämänsä on ollut aikaisemmin hyvinkin toisenlaista. Asukas on ajatellut ja käyttäytynyt toisella tapaa, kuin nyt silmieni edessä oleva henkilö. Tärkeintä on, että ikäihminen otetaan yhteisön jäseneksi sellaisena. Sanotaan, että hoitoala on kutsumusammatti. Siinä ihmisen edessä mielestäni kutsumuksen tulisi olla ja näkyä. Töitä tehdessäni ajattelen: mitä voin oppia sinulta? Se on minulle yhdentekevää, onko opettajana asukas vai henkilökunnan jäsen. Elämän mittainen oppiminen pitää työni mielenkiintoisena, enkä koe tällä tavalla tehtyä työtä raskaaksi.”

 

Elämän tuntua elämään

Taiteessa myös ikääntyneiden palveluissa on kyse aistittavan kokemisesta, esteettisestä kokemuksesta. Vaikutelmista, mielikuvista, ajatuksista, arvoista, liikkeestä, jonkin tuloillaan olemisesta ainakin. Ja uteliaisuudesta, -elämän tunnusta elämässä. Taiteen kokeminen on itsessään osallisuutta, sillä se on läsnäoloa sen äärellä mille voi itse antaa merkityksiä ja josta tehdä tulkintaa. Tämä ei tapahdu ainoastaan valmiiden teosten kohdalla, vaan taiteellisessa prosessissa on monia vaiheita, joihin osallistujat voivat suoraan tai kaukaa haetustikin vaikuttaa. Yhteisöntaiteilija luo vaikuttamiselle tilaa uskaltautumalla itse vaikuttua, liikuttua.

Meidän tehtävämme ei ole nähdä maailmaa asukkaan silmin, koska se on mahdotonta. Voimme kuitenkin oppia havainnoimaan sitä ympäristöä missä asukas elää. Voimme taiteilijoina löytää tapoja, jotka helpottavat yksittäisten asukkaiden sairauden synnyttämää epävarmuutta ja levottomuutta. Sellaista, joka syntyy esimerkiksi siinä vaiheessa, kun näkökykymme heikkenee ja kaikki on harmaan harson takana. Taiteilijana voin ehkä huomioida pieniä muotoja, joiden avulla asukas ei kokisi maailmaansa vieraalla tavalla outona tai niin vaikeana ymmärtää. Tapoja on. Kuten, näön heikentämälle asukkaalle esittäytyminen nimellä, jotta en olisi hänelle vain harmaa hahmo muiden ohitse liukuvien harmaiden hahmojen joukossa.

Me olemme yhtä kuin meidän tunteemme, silloin ei tarvita järkevää selitystä käytökselle tai ajatukselle. Taidettakaan ei tarvitse kokea järjellisesti. Kyseisellä hetkellä, kun asukas toimii kuten toimii, se on hänelle täysin todellista. Se meidän täytyy ymmärtää, vaikka samaisessa hetkessä ei olisi mitään järkiperäisesti ymmärrettävää. Siinä tilanteessa totuus, valhe, mennyt ja tuleva ovat samanaikaista.

Taiteilija hengittää yhteisöä kehollaan ja mielellään. Taiteilijaidentiteettiin kuuluu vahvasti avoimena oleminen. Taiteilijan tarkoitus ei ole arvostella tai jakaa näkemäänsä ja kuulemaansa oikein/väärin -tyylisesti. Välillä me ymmärrämme toisiamme, välillä emme.”

Taiteella on tietoa tuottava luonne. Tuo tieto voi olla joko ihan tavallista tai sellaista, johon on muutoin vaikeaa päästä käsiksi. Käsillä olevassa voi olla sellaista, jonka välittämiseen sanat sellaisinaan eivät riitä. Ja sellaista, joka nimenomaan vaatii myös sanoittamista, jotta käsittelisimme sitä, millaista on.

 


Teksti: Soivan Sipriinan säveltämä ja sanoittama laulu Aikapeili. Videon kuvituksena Lasse Ursinin ja Sipriinan yhteisteos, jossa Lasse maalasi Sipriinalla Lehtiojan aulassa

 

Sitaatit: Nestori Hellgren yhteisöntaiteilijan työjaksollaan.

 

Artikkelin organisaatiotaiteilijan työstä voit lukea täältä: http://taidetutka.fi/2017/organisaatiotaiteilija-ikonen-puhelimessa/

Phhykyn Vuoksi -toimintaa voit seurata täältä: https://www.facebook.com/vuoksi.phhyky/

Päivitetty: 8.1.2018

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *