Lähdin kerran potilaskuljetuksen avuksi hakemaan osastolta vuodepotilasta radiologian osastolle kuvaukseen. Menin tosiaan mielessäni iloisesti lauleskellen, kun olin tekevinäni hyvän ja avuliaan teon. Selvitin vuodeosastolla kansliasta potilaan huoneen, tarkistin ohjeemme mukaan potilaan henkilöllisyyden, olin tarkastavinani, että kaikki on kunnossa kuljetusta varten. Niin mentiin.

 
Potilashuoneen ovenpielet olivat melko ahtaat sänkyä ja minun kuljetustani varten. Pyytelin anteeksi pieniä kolhuja. Sänky oli raskas ja potilaskin tietenkin painoi jotakin – mutta, mutta miksi ihmeessä niin mahdottoman raskaalta tuntui. Huoneesta, josta olimme lähdössä, kuului omituista kraahaavaa ääntä. Kurkkasin kulman taakse takaisin huoneeseen ja huomasin, että olin raahaamassa mukaan myös yöpöytää. Oho – radiokuulokkeen johto oli jäänyt minulta huomaamatta. Nolona palautin pöydän paikoilleen ja pyytelin taas anteeksi.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Koko reissu saatiin mutkitellen ja hissin sekä kaikkia muitakin ovenpieliä kolhien hoidetuksi ja potilas kuvatuksi. Kun palailin osastolta, ei vihellyttänyt eikä laulattanut, nolotti vain ja oli hiki siitä nolouden tuskasta ja pitkästä vaivalloisesta matkasta sekä kunnioitus perushoitajiamme kohtaan. He huolehtivat kolmestaan tai joskus poissaolojen vuoksi kaksistaan, jopa yksin 80-140 kuljetuksesta päivän aikana.

 
70-luvulla, jolloin sairaalamme rakennettiin, kaikki suunniteltiin huolella ja kompaktiksi. Aikaa on kulunut ja sairaala on levittänyt toimintojaan uusiin tiloihin jokaiseen ilmansuuntaan. Potilaita hoidetaan ja tutkitaan nopeasti ja tehokkaasti ja kaikki tapahtuu lyhyemmällä aikavälillä kuin aiemmin.
Radiologiassa laitteet ovat arvokkaita ja kuvantamiseen osallistuvan henkilökunnan työaika pyritään hyödyntämään parhaalla mahdollisella tavalla. Tutkittavien potilaiden olisi hyvä olla juuri oikeaan aikaan, oikeassa paikassa, jotta homma toimii.

 
2000-luvun ihmeet

 
Kauan sitten mietimme, että 2000-luvulla autotkin leijuvat. Eivät vielä 2016 leiju eikä potilaiden siirtämiseen paikasta toiseen ole kehitetty nopeasti sujahtavia avaruuskuplia eikä toistaiseksi niitä iloisia robottejakaan. Pyörätuolilla ja sängyllä mennään. Sängyt ovat leveitä, jotta niissä on potilaiden hyvä ja turvallinen toipua. Potilaiden hoidon vuoksi heillä on nestekanyylejä, valvontalaitteita, lisähappia ym. Hoito- ja tutkimuspisteet ovat kaukana toisistaan.

 
Onneksi meillä on potilaiden kuljettamiseen työtehtäväkseen kiinnostuneita ja innostuneita perushoitajia. Työ on fyysisesti raskasta ja kilometrejä kertyy työvuoron aikana. Haba kasvaa, mutta ovathan siinä jalat ja selkä kovilla.

 
Sairauden kohdatessaan potilaat ovat aina enemmän tai vähemmän hämmentyneenä tai peloissaan. Kuljetusreissun aikana herää kysymyksiä ja tekee mieli jakaa huoliaan kenenkäs muun kuin sen reippaan ja empaattisen perushoitajan kanssa. Tupakallekin pitäisi päästä, mutta siinä menee ystävällisen palvelun raja, sinne pitää kyetä omin avuin.

 
Potilaiden kuljetustyötä tehdään monessa eri tilanteessa hoidon aikana sekä monessa eri paikassa sairaalassamme. Kuljetuksen aikana voi sairaille myös tapahtua mitä vain, saattaa tulla huono olo tai voi jopa syntyä äkillisiä puutoksia elintoiminnoissa. Hyvä kuljettaja huoltaa, hoitaa, reagoi nopeasti ja kiidättää tarvittaessa turvaan. Tämän merkittävän työn harjoittajia pitää olla tarpeeksi, ja perushoitajalle työnä tämä on vaihteleva, liikkuva ja sosiaalinen tehtävä.

 
Siihen lauluun palatakseni. En ole ihan nuori ja vaikka räpista pidänkin, ei nyt syntynyt omasta päästä mitään riimejä. Joten turvallisia Mattia ja Teppoa mukaillen: ”Mä näitä reittejä tallaan kai röntgeniin asti, jos sä potilas kuljet mun auttamanain. Näiltä reiteiltä löytyy se oikea rasti, kun yhdessä kuljemme ystäväin.”

Päivitetty: 23.2.2017

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *